”Seuraan kisoja kuntopyörän päältä”

Mitä kuuluu, Marja-Liisa Kirvesniemi?

2014 on ollut penkkiurheilijoiden luvattu vuosi. Kaikkien aikojen menestyksekkäin, yhä kovakuntoinen suomalainen naisurheilija Marja-Liisa Kirvesniemi seuraa tiiviisti urheilua televisiosta kuntopyörää polkien.

Teksti: Ari Stenius

Viime viikolla Sveitsin Zürichissä kisattiin yleisurheilun Euroopan mestaruuskisoja. Joillekin penkkiurheilijoille alkavat tältä kaudelta maitohapot iskeä jo elimistöön.

– Miulle ei ole. Mie oon liiankin innokas penkkiurheilija, toteaa karjalaiseen tapaan seurallinen, vilkas ja puhelias Marja-Liisa Kirvesniemi , Suomen menestyksekkäin naisurheilija.

Eero Mäntyranta hiihti Itävallan Innbruckissa vuonna 1964 olympiakultaa.

– Kirjoitin pikkutyttönä pienelle paperilapulle: haluan olla olympiavoittaja. Olympiakulta on varmasti jokaisen urheilijan unelma ja kun se tulee... hakee Marja-Liisa sanoja kuvatakseen tunteitaan Sarajevon keväässä 1984.

Kirvesniemi voitti koko potin, kolme kultaa ja viestipronssia, vaikka häneen ei uskottu. Edellisenä talvena hän oli voittanut maailmancupin.

– Minulla oli mennyt kaikki hyvin Sarajevoon asti. En antanut itselleni mahdollisuutta epäonnistua. Olympiakultaan taisin uskoa ainoastaan minä itse.

Viimeistelyt olivat menneet hyvin ja kilpailija oli pysynyt terveenä.

– Kaikki oli hyvin, paitsi että kanssani ei kannattanut jutella, olin niin latautunut.

Sarajevossa räjähti Simpeleen oman tytön menestyspommi, kolme olympiakultaa ja pronssi.

Marja-Liisa oli kuullut kotoa ennen kolmannen kullan varmistumista, miten Simpele oli seonnut jo ensimmäisestä kullasta. Lähtövaatteen alla hän ajatteli, että nyt ei saa mennä pupu pöksyyn. Maalin lähetessä ajatus karkaili jälleen Karjalaan.

– Mietin, miten mie uskallan tulla maaliin ja ottaa kolmannen kullan, kotonahan olisi täysi kaaos.

Arvokisojen alla muuten niin seuralliseen Kirvesniemeen ei saa yhteyttä. Ei edes penkkiurheilijana.

– Pistän puhelimet kiinni ja seuraan tapahtumia omissa oloissani, kuten viime viikolla Zürichin kisoja. Tututkaan eivät tulleet ovikelloa soittamaan, nauraa Marja-Liisa.

Hyväkuntoinen 58-vuotias seuraa kisoja kuntoillen.

– Välillä jännään lattialla, vähän aikaa istun. Pääajan olen kuntopyörän satulassa, poljen ja seuraan.

entinen huippu-urheilija muistuttaa arkisen elämän tärkeydestä.

– Menestys, mitalit tai maallinen mammona, ne eivät takaa onnea. Tasapainoinen elämä on tavoittelemisen arvoinen. Kaikkea ei kannata uhrata terveyden hinnalla, miettii Marja-Liisa, joka on kokenut masennuksen ja nähnyt läheistensä sairastuvan, ja onneksi myös parantuvan.

Kirvesniemi ei enää urheile, mutta pitää itsestään hyvää huolta hyötyliikunnan avulla.

– Olen opettanut itseni olemaan armollinen itselleni ja iskemään jarrua. Kyllä sitä kestää ottaa välillä rauhassa. Kiire on usein pahasta. Se voi loppua äkkiä, jos ei osaa elää hyvin.

Kahdenvuotias Marja-Liisa oli eri maata.

– Olen aina ollut sitkeä. Kun asetin tavoitteen, tein kaikkeni sen eteen. Sitkeys, määrätietoisuus ja itselleen rehellisyys kaikessa tekemisessä on ollut minua. Olen oppinut kilpaurheilun ja elämänkoettelemusten kautta henkisesti vahvaksi, vaikka herkkyys on säilynyt.

Herkkyys ei ole heikkoutta, paremminkin voimaa.

– Itku helpottaa, tiedän sen, mutta herkkyys on rohkeutta ja voimaa asettua toisten asemaan ja parantaa kykyä auttaa muita.

Kirvesniemi pitää Etelä-Karjalan pienessä Simpeleessä fysikaalista hoitolaa. Hän saa kulkea rauhassa omiensa keskellä. Hän on julkkis kotikylässäänkin, mutta ”meidän Marja-Liisa”.

– Täällä minulla on aina ollut hyvä olla. Olen saanut rauhassa ladata akkujani. Täällä myönteinen ajattelu on aina palannut, jos joskus maailmalla onkin ollut raskasta. Julkisuus on aina ollut minulle vähän vaikea juttu. Kotiseutu on ihana paikka olla omana itsenään, tällaisena tavallisena tallaajana, sanoo Marja-Liisa, jolla on kylässä oma katu.

– Kun ensimmäiset kadunnimet tulivat tänne, minulle esitettiin ajatusta. Se tuntui hyvältä. Kadunnimi on tullut omilla tekemisillä ja voitoilla. Kylttiä on aina kiva katsoa, voi ylpeydellä todeta tehneensä jotain, joka on antanut pysyvän muiston.

”Mietin, miten mie uskallan tulla maaliin ja ottaa kolmannen kullan, kotonahan olisi täysi kaaos.”

”Menestys, mitalit tai maallinen mammona, ne eivät takaa onnea.”

Kuka?