Sergei Nikutjev sopii yritteliäisyydellään, ahkeruudellaan ja positiivisuudellaan esimerkiksi meille kaikille

Kahdeksan vuotta sitten Sergei Nikutjevin perhettä kohtasi kamalin kuviteltavissa oleva asia. Vaikeuksien jälkeen hän voi kuitenkin auttaa ihmisiä siellä, missä perusterveydenhuolto on kaukana.

Teksti ja kuvat: Tarja Lehtola

Suuren Venäjänmaan laitamilla Vienan Karjalassa elämä näyttää suurin piirtein samalta kuin 50 vuotta sitten. Siitä huolimatta Sergei Nikutjev päätti palata sinne kahdeksan vuotta sitten 2500 kilometrin päästä Mustanmeren rannalta.

Rajan takana monet miehet juovat itseään hengiltä, mutta Karjalassa on edelleen tapana, että pojat huolehtivat iäkkäistä äideistään, jos elävät yhtä pitkään. Lilja-äiti kaukana Kalevalassa oli jo yli 70-vuotias.

Sergeillä oli myös unelma perustaa Kalevalaan hammasklinikka. Tuolloin hammaslääkäreihin oli kaupungin asukkailla useiden tuntien ajomatka. Niinpä hän myi hammasklinikkansa silloisessa kotikaupungissaan Volgogradissa ja alkoi suunnitella elämää Kalevalassa, joka toisen maailmansodan aikaan tunnettiin vielä paremmin nimellä Uhtua.

Pojan rakkaus ja velvollisuudentunto äitiään kohtaan asetti parisuhteen hetkeksi koetukselle. Sergein vaimo Natalia on kotoisin Volgogradista, jossa voi ikkunasta ojentaa kätensä ulos ja poimia puusta hedelmän.

Karjalassa etelän hedelmät vaihtuivat perunaan, joka on siellä elinehto. Ruoka kaupoissa on lähes Suomen hinnoissa. Rakkaus kuitenkin voitti. Natalia lähti rohkeasti vieraille pihoille, oudoille oville, maahan, jossa pyykitkin piti toisinaan käydä huuhtomassa joessa, eikä koti sisältänyt mitään mukavuuksia. Tiedossa oli paljon kovaa työtä ja kylmyyttä.

Sergei alkoi muutettuaan laajentaa Liljan pientä paritalon puolikasta perheelle riittäväksi. Haaveena oli saada myös sisävessa ja suihku. Molemmat ovat harvinaisia ylellisyyksiä Kalevalan kaupungissa.

Vienan Karjala ei ole koskaan kuulunut Suomelle, mutta moni puhuu puhdasta ja kaunista suomen kieltä. Niin myös Sergei, pitkästä poissaolostaan huolimatta. Tai kuten karjalainen sanoisi omalla kielellään: hiän pakajau suomie.

– Mitä ihmeen kieltä te puhutte, hän kysyy puolileikillään minulta, jonka suusta tulvii aika vahvaa Oulun murretta sekä ystävältäni, joka puhuu Torniojokilaakson meän kieltä.

Sergei myös toivoo, että häntä sanottaisiin Sakariksi.

– Minä olen karjalainen, en venäläinen, hän usein painottaa.

Juuri kun uusilla kotikulmilla oli päästy hieman elämässä alkuun, tapahtui jotakin järkyttävää. Perheen seitsemänvuotias Kiril-poika oli kavereineen pihassa leikkimässä, kun paikalle tuli mies, joka kysyi, kuka pojista haluaa lähteä hänen kanssaan ostamaan karamellia.

– Kiril oli hyvin ennakkoluuloton, reipas poika, eikä hänellä ollut mitään syytä olla luottamatta mieheen, Sergei muistelee.

Jonkun ajan päästä Kiriliä alettiin kaivata. Illalla häntä etsi jo koko kylä. Lähikauppias kertoi, kenen kanssa hänet oli nähty kaupassa.

Seuraavana päivänä paljastui karu totuus. Kiril löydettiin metsästä maakuopasta raiskattuna ja kuristettuna.

Epäilty oli pidätettynä paikallisella poliisiasemalla, mutta ei tunnustanut tekoaan. Lukitun oven takana raivosi monikymmenpäinen naisten joukko, joka vaati luovuttamaan miehen heille.

Poliisi kysyi, avaako hän oven vai tuleeko tunnustus. Silloin mies myönsi hirveän tekonsa. Kiriliä se ei enää tuonut takaisin, mutta kuitenkin tapahtui oikeus. Mies joutui vastuuseen teoistaan.

Sergein ja Natalian perheen elämä meni täysin pois raiteiltaan. Remontti kotona jäi siihen vaiheeseen, aloitettu klinikkarakennus seisoi keskeneräisenä. Lasten takia oli pakko yrittää jaksaa eteenpäin.

Ystävät Suomesta auttoivat sekä rahallisesti että muuta apua antamalla. Pienessä, noin 50 neliön asunnossa asui kuusi henkeä. Vesi oli säiliöauton varassa. Huussi ja pesumahdollisuudet pihan perällä.

Neuvostoliiton ja kolhoosien hajottua kansa Venäjällä passivoitui. Sergei oli kuitenkin elänyt koko aikuisen elämänsä muualla ja tiesi, että aina voi tehdä jotain kohentaakseen olojaan. Hän kaivoi hartiavoimin lapiolla kaivon, jonka myötä sisälle saatiin pyykkikone, vessa ja suihku.

– Tämä olikin paras tuliainen, totesi Sergei vietyäni hänelle suuren purkillisen särkylääkkeitä.

Kaivon kaivaminen käsin ei ole laiskan hommaa.

Pikkuhiljaa avustusten ja lainan turvin klinikka kohosi siihen pisteeseen, että se pystyi alkamaan ottaa vastaan asiakkaita. Natalia oli laatinut rakennusinsinöörin koulutuksella piirustukset, niinpä klinikkarakennus onkin komea katsella.

Talo seisoo kunnon perustuksella, eikä vähän sinnepäin kuten rajan takana tahtoo olla tapana.

– Toisinaan potilaita on jonoksi asti. Pystymme tarjoamaan palvelua hampaiden valkaisusta aina proteeseihin asti. Klinikalla työskentelee myös taitava, nuori naishammaslääkäri viitenä päivänä viikossa, hammasteknikon koulutuksen saanut Sergei kertoo.

Kansa saakin nyt Kalevalassa Karjalan tasavallan parasta hammashoitoa. Asiakkaita saapuu, ei vain Kalevalan piiristä, vaan Kiestingistä, Belamorskista, Segeshasta ja jopa Suomesta saakka.

Hinnat ovat kohtuulliset, kaikki instrumentit ovat ulkomailta tilattuja. Natalia hoitaa asiakaspalvelun, paperiasiat ja on tarvittaessa hammaslääkärillä apukätenä.

Koska piiri on laaja ja matkanteko hidasta, on Sergei rakentanut klinikan yläkertaan ajanmukaiset majoitustilat yhdelletoista hengelle. Majoitusta voivat tilauksesta saada myös turistit.

Sergein ahkeruus ja esimerkki eivät ole jäänyt huomaamatta. Hänen ystävistään jo kaksi on perustanut yrityksen: kaupungissa on uusi huoltoasema sekä hautaustoimisto. Hautauspalvelut on tähän asti täytynyt ostaa pitkien matkojen päästä.

Kun elämä alkoi taas näyttää valoisammalta, Lilja-mummo sai jalkaansa veritulpan ja joutui sairaalaan. Sairaalassa on ruokala, mutta koska siellä syöminen maksaa, vievät perheet yleensä potilaalle syötävät päivittäin sairaalaan. Myös hoidossa tarvittavat lääkkeet on haettava lääkärin määräyksen jälkeen itse apteekista. Veritulppa iski toiseenkin jalkaan ja jonkin aikaa sairastettuaan mummo nukkui pois. Perheeseen oli juuri sitä ennen syntynyt tyttövauva, Iveta. Mummoa jäivät kaipaamaan myös Marjatta, Matti ja Sofia.

Sen elokuisen päivän, jolloin Kiril houkuteltiin kotipihaltaan kammottavin seurauksin, hänen läheisensä muistavat lopun ikäänsä. Kirilillä ei ole enää hätää, mutta jälkeenjääneiden tuska ja surutyö on pitkä prosessi. Elokuu on edelleen vanhemmille hyvin raskasta aikaa.

Vaikka Lilja-mummoa ei enää ole, Sergei ja Natalia kokevat, että heidän paikkansa on Karjalassa. Siellä he voivat auttaa niin monia ihmisiä, eivätkä vähiten omalla eteenpäin elämässä katsovalla esimerkillään.

Pojan rakkaus ja velvollisuudentunto äitiään kohtaan asetti parisuhteen hetkeksi koetukselle.