Pesäpallon polttamat perheet:

Ylivieskan Naperoleiri ja muutama muukin leiri on ollut ja mennyt, mutta kesiä tulee. Jokelat, Vähäkankaat ja sadat muut pesismatkaajien autot ja karavaavit liikahtavat taas ensi kesänä, olipa kotipesä Ylivieskassa tai missä muualla hyvänsä. Sellainen on pesiskuume.

Teksti: Ari SteniusKuvat: Leiriläiset

Suomalaisten kansallispeli pesäpallo on perinteisesti ollut Pohjanmaan polttavin puheenaihe, sillä lajikärpänen on puraissut lähes joka perhettä. Pesislautasen houkutus tarttuu ensin yhteen, sitten toiseen ja lopulta haukkaa koko perheen.

– Näin se käy, paloimme kuin vahingossa kiinni peliin, myöntää Sanna Jokela.

Ylivieskalaiset Jokelan ja Vähäkankaan perheet ovat osa maata kiertävää pesäpallokaravaania – vapaaehtoisesti ja mielellään!

– Reissataan aika kovasti, mutta tämä on mukavaa ja koko perheen yhteinen juttu, sanoo Petri Vähäkangas.

Petri ja Anu Vähäkankaan lapsista kolme pelaa, kaksi leikkii pelien ja harjoitusten ajan ja uusin tulokas pääsee kiertueelle ensi kesänä.

– Tammikuussa saadaan perheenlisäystä, hymyilee isä-Petri.

Sanna ja Jarkko Jokela sekä lapset Miro ja Minttu saavat ensi kesään myös uuden vakioperheenjäsenen.

– Messi-koira liittyi perheeseen Hyvinkään leirin aikana. Se matka jäi väliin, kun vietettiin viikko ”vauvalomaa”, naurahtaa Sanna.

Jokelat ja Vähäkankaat ovat samassa tiimissä, sillä perheitten 13-vuotiaat pojat Miro Jokela ja Jeeli Vähäkangas pelaavat samassa joukkueessa.

– Meillä on hirvittävän hyvä porukkahenki. Joukkueissa ja vanhempien kesken, niin hyvä, että talvella tulee iso ikävä muita, sanoo Sanna, jonka perheessä talvi menee harrastaessa.

– Meillä ei ole kilpailulajia talvella. Harrastetaan hiihtoa, lasketellaan ja ajellaan moottorikelkalla. Sellaista mukavaa yhteiseloa, kertoo Sanna ja melkein toistaa ikävänsä kesäpesikseen...

– Joo-o, kyllä se niin on. Kesä on pesistä ja pesis kesää. Keväästä syksyyn on viimeiset – olisikohan – kuusi vuotta menty pesäpallon perässä ympäri Suomen, miettii Sanna.

Jokelan perheeseen pesiskärpänen puraisi arvaamatta.

– Vahingossa jouduimme ja pääsimme ihanan harrastuksen pariin. Ylivieskassa oli pesiskoulu, ja Miro meni sinne, vaikka huomattiin vähän myöhässä se ilmoitus, muistaa Sanna.

Sanna piti jo lapsena pesäpallon pelaamisesta harrastusmielessä, joten ei ollut ihme, että laji nappasi räpyläänsä koko Jokelan perheen.

– Nyt ollaan mukana kaulaamme myöten, nauraa Sanna, joka toimii muun muassa Miron joukkueen joukkueenjohtajana.

Jokelat ovat tottuneet kiertämään pesiksen perässä ympäri Suomen, mutta heinäkuun puolivälissä naperoleiri pelattiin Ylivieskassa – ja se tiesi kiirettä pesäpalloväelle.

– Jarkko oli majoitusvastaava ja minä yhtenä sihteerikkönä. Aamusta iltaa saatiin tehdä kaikkea muutakin mukavaa talkootyötä, sanoo Sanna.

Unet jäivät vähiin, mutta valveillaoloaika ei tuonut pilviä pääkoppaan.

– Meillä oli upea viikko. Onnistuttiin järjestämään hieno ja aurinkoinen leiri, iloitsi Sanna Ylivieskan Kuulan ja Keski-Pohjanmaan piirin voimainkoitoksesta.

Pesäpalloväkeä oli 3–4 000, mutta hihat eivät palanneet, vaikka pelaajia poltettiin 15 kentällä.

– Aurinkoinen viikko auttoi osallistujia, mutta se yleinen yhteishenki oli huippua. Tekemistä oli paljon, mutta sadat talkoolaiset, vieraat ja lapset – kaikki näyttivät hymynaamaa, joten hyvä tunne jäi leiristä, kehuu Sanna.

Jokelat ovat kiertäneet paljon leirejä. Sannalle sekä muille kisaorganisaatiossa touhunneille jäi tunne onnistumisesta.

– Vieraitten palaute ja omat fiilikset kannustivat pitkin viikkoa. Loppuviikosta iski kauhea haikeus: ”nytkö tämä jo loppuu”, nauraa Sanna.

Samaa haikeutta Jokelat potevat talvellakin uutta kautta odotellessa.

– Meillä on hyvin hitsaantunut seurahenki, ja kevättä odottaa aina innolla, sanoo Sanna, joka pitää joukkueensa perushenkenä kaikkien lasten kannustamista.

– Meidät tunnetaan kannustamisesta. Iloitsemme lasten onnistumisista, olivatpa he sitten missä joukkueessa hyvänsä, kertoo Sanna.

Jokelan molemmat lapset pelaavat ja Vähäkankaan perheen kolme vanhimmaista, joten lasten pelatessa vahemmat tapaavat ja tapaavat kannustaa isoon ääneen.

– Pete (Vähäkangas) on meidän sydän ja sielu, joka herättää tsempin, tietää Sanna kokemuksesta.

Petri ja Anu sekä viisi lasta ovat tottuneita matkaajia, sillä kolme vanhinta lasta ( Jeeli, Olga ja Meemi ) pelaa Kuulan junioreissa.

– Vähän menee verenperintönä tämä harrastaminen. Ensin aloitti vanhin, sitten seuraava ja niin edelleen. Kaksi pienintä ( Joose ja Sulo ) vielä leikkivät muiden harjoitellessa, mutta saa nähdä, milloin pelaaminen alkaa, naureskelee Petri.

Perheen nivalalaislähtöinen Anu-äiti on harrastanut pesäpalloa, Petri kaikkea muuta kuin pesistä...

– Pesis on mukavaa yhteistä tekemistä, porukalla mennään joka paikkaan. Lapset pelaa ja vanhemmat kuskaa ja kannustaa, raamittaa Petri rooleja.

Rauma, Hyvinkää, Ylivieska, Kajaani, Sotkamo.., pesispaikkakunnat vilahtelevat puheissa, sillä pyörät pyörivät juuri kesäisin.

– Aikaa menee, mutta lasten ehdoilla mennään niin kauan kuin heitä kiinnostaa. Olemme sanoneet, että meille ei tarvitse urheillla, painottaa Petri.

Jokelan perheen tavoin Vähäkankaat arvostavat joukkueen henkeä.

– Toiminnassa on hyvä yhteishenki ja vanhemmilla hyvä porukka, jossa viihtyy leireillä ja matkoilla. Ikinä ei ole ollut pakkopullaa lähteä reissuun, kiittelee Pete.

Kilometrejä tulee, mutta isokin perhe viihtyy, kun kyyti on turvallista ja tilaa löytyy.

– Ostettiin keväällä vaunu, jossa on kolmikerrossängyt. Siellä mahtuu, sanoo Petri eikä myönnä matkustuksen koettelevan pinnaa.

– Mukavasti menee, sillä mennessä on odotuksen tuomaa intoa ja hyväntuulisuutta, palatessa lapset sitten jo nukkuu raittiin ilman uuvuttamina, pelkistää Pete matkalaistensa maailmaa.

Vähäkankaan perhe rakastaa pesäpalloa, mutta talvikin menee selvin sävelin.

– Meillä on musiikki perheen toinen yhteinen harrastus. Se auttaa keskittymään ja on hyvä vastapaino pesäpallolle, kehuu Petri.

Vähäkankaan ja Jokelan perheen vanhemmat arvostavat erityisesti pesäpalloilun kasvattavaa ja yhteisöllisyyttä edistävää merkitystä.

– Lasten ilo tarttuu kaikkiin. Samalla aikuisetkin näkevät ja muistavat, että ei kaiken tarvitse aina onnistua. Kun lapsi lyö pallosta ohi tai juoksee väärälle pesälle, niin kukaan ei järkyty – heillä on hauskaa ja he osaavat nauttia tekemästään. Se on hyvä oppi elämään, hymyilee Pete.

”– Iloitsemme lasten onnistumisista, olivatpa he sitten missä joukkueessa hyvänsä.”
”– Pesis on mukavaa yhteistä tekemistä, porukalla mennään joka paikkaan.”
”– Toiminnassa on hyvä yhteishenki ja vanhemmilla hyvä porukka, jossa viihtyy leireillä ja matkoilla.”